Ainakin neljänteen polveen

         Takana Aune, Kerttu ja Emil Mattsson, Reino ja Rosa Miettinen, edessä Elli, Lyyli, Reino,
                        Anna Sofia ja Aili Mattsson sekä Eila Miettinen Rantakylässä vuonna 1934.

Ihminen on muuttavaa lajia. Sota, vaino, nälkä ja köyhyys ovat saaneet monet jättämään kotinsa, mutta myös halu saada parempi elämä. Viimeisten 150 vuoden aikana melkein kaikki sukulaiseni ovat jättäneet synnyinseutunsa.  Äitini esi-isien tiedetään1600-luvulta lähtien asuneen ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja  molemmat isovanhemmat olivat paenneet nälkää Pohjanmaalta Pietariin. Heidät vihittiin Bakussa 1885.  

       Seuraavassa polvessa sovitettiin yhteen eri kieltä ja tapoja. Ahkeralla uurastuksella perhe kasvatti juuria ja vaurautta, mutta sodat rikkoivat kaiken. Sisällissodan haavat eivät koskaan umpeutuneet. 

Talvi- ja jatkosodassa menetettiin tulevaisuuden toiveet ja suunnitelmat, kun koti oli pakko jättää.

        

Kumpikaan mummuistani ei ehtinyt muuttaa suvun uusille asuinsijoille, vaareista ei mielikuvia jäänyt. Molempien haudalla minut on kuvattu isän sylissä. Heidän muistonsa elävät tarinoissa, joita suvun ensimmäisenä lapsena sain jatkuvasti kuulla. 

 Molemmat vanhempani olivat kotoisin Kivennavalta ja osallistuivat talvi- ja jatkosotaan. Karjalankannaksen murre oli lapsuuteni kotikieli. Rantakylän asukkaat olivat edelleen naapureita Kangasalan Huutijärvellä. Perinteitä noudatettiin sekä yhteiselossa että maataloudessa. Koulunkäynti Tampereella ja vapaa-aika maalla tuntuvat näin vuosikymmeniä myöhemmin kahdelta erilaiselta todellisuudelta. 

 

Viimeisinä elinvuosinaan äitini eli lapsuuttaan ja purki elämänsä aikana kokemiaan traumaattisia tapahtumia. Hän kertoi muisteli usein ruotsinkielisen mummonsa  Anna Sofiasta opetuksia ja puhui kauniisti isästään, Emil Fredrik Mattssonista. 

Omasta mummustani muistan hän muistan äidin kertoneen vain yhden tarinan, kuinka hän pelkäsi kuollakseen kuljettaessaan äidin ruumisarkkua reessä huhtikuun heikoilla jäillä.

    Kerran kysyin, miksi hän ei koskaan puhunut äidistään. En saanut vastausta. Olin kyllä kuullut, että Lyyli-mummo oli menettänyt molemmat vanhempansa, mutta vasta tätini ja enoni kertomukset luettuani olen ymmärtänyt, että syytä äitini puhumattomuuteen pitää hakea syvemmältä.  

Lyylin hautajaiset Lahdessa huhtikuussa 1945.

                         
                                                                                

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                   Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea. 

                                                          Äidin lempivirsi (341) 

 

Anna Hellman, Arvid Mattsson, Emil Mattssonin sylissä äitini Kerttu, Lyyli Mattsson, Eino Räisänen, edessä Leander Mattsson, Anna Sofia Mattssonin sylissä Onni, Aune Mattsson ja Arvo Räisänen Kivennavan Rantakylässä 1924 

Esikoispoikansa ristiäiskuvassa Lyyli-mummoni seisoo vakavana lähimpiensä ympäröimänä, lapset muiden sylissä. Isän ja veljen kuolemasta on kulunut 14 vuotta, äidin kuolemasta 6 vuotta ja oman lapsen kuolemasta 3 vuotta. Hänellä itsellään on 20 vuotta elinaikaa. Hän tuntee kolme ihmistä, joiden omalla tunnolla on joko isän tai äidin kuolema. Miten sen tiedon kanssa jaksoi elää? Mistä hänellä olisi riittänyt rakkautta toiselle Kertulle? 

     Toukokuussa 1918 Lyyli löysi äitinsä punaisten joukkohaudasta. Ida Räisänen tuomittiin Sakkolan pikaoikeudessa mestattavaksi punaisena sotilaana kahden naapurin isännän väärän todistuksen perusteella.  Lyylin nuorin poika Reino kirjoitti myöhemmin, mitä oli kuullut mummonsa tuomiosta:  

– Kaksi kylän isäntää, jotka pitivät tapanaan ”lohduttaa” naisleskiä suuttuivat ”rukkasista”. Idan torjumat isännät näkivät tilaisuuden kostaa saamansa rukkaset. 

Isoisäni Emil Fredrik oli seitsen- lapsisen perheen kuopus. Lyyli Räisänen ja Emil menivät naimisiin 1913 alle 20-vuotiaina. Perheitä yhdisti uskonto ja puusepän taidot. Pietariin muutto jäi haaveeksi. He jäivät asumaan ruotsia puhuvien ankarien appivan- hempien luokse. Aune Sofia syntyi 1915 ja kaksi vuotta myöhemmin Kerttu Rauha, joka kuoli kurkunpään tulehdukseen kuukautta ennen äitini syntymää 3.3.1921. Äiti peri kuolleen sisarensa etunimen, mutta Annikki-nimi unohtui kirkonkir- joista. Sitä hän suri koko ikänsä. 

Takana Aune, Emil, tuntematon poika ja Lyyli, edessä Leander, Anna Sofia ja Kerttu Mattsson 1926. 

Kiitos sulle kirkkahista, keväisistä päivistä.
Kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä.

Leander-vaari piti perikuntaansa tiukassa valvonnassa. Hän kielsi pojaltaan pankkilainan, mutta Emil perusti kotitaloon kaupan vuonna 1927 saatuaan varat lainaksi Kaliforniaan muuttaneelta Arvid-veljeltään. Voimakastahtoinen valkopartainen vanhus luovutti tilan hallinnon pojalleen vasta 1933, kolme vuotta ennen kuolemaansa. Emilin sisaruksista kaikki muuttivat varhain kotoaan. Hänen lapsistaan ainoastaan Kerttu jätti kotinsa.  Jo ennen talvisotaa hänestä tuli lotta. 

 Kiitos sulle taisteluista, rististäkin, Jumalain.
 Kiitos, että aina muistat, autat mua tuskissain

Kerttu on säästänyt 6.5.1942 kirjoittamansa äitienpäiväkirjeen: - Kuinka mielelläni tahtoisin olla luonasi juhlapäivänäsi, ja syleillä Sinua niin kuin vain omaa äitiä voi syleillä. Nyt en kuitenkaan voi sitä tehdä, koska olen täällä Suomi äidin tyttönä palvelemassa isänmaata omalta pieneltä osaltani. Uskon että ymmärrät ikäväni, sillä Sinäkin olet saanut kerran olla kaukana oman äitisi luota, yksin maailmalla. 

Talon isäntä ja emäntä tyytyväisinä sodalta säilyneen kotinsa rappusilla.
Emil ja Lyyli Rantakylässä 1943. 

Toista evakkomatkaa kesäkuussa 1944 varjosti Lyyli-äidin vakava sairaus. Vatsayöpä oli levinnyt niin lähelle sydäntä, että sitä ei voitu leikata. Lyyli Mattsson kuoli 31.3.1945 hatarassa ja kylmässä mökkipahassa Anttolassa, Mikkelin lähellä.  Kerttu ei ehtinyt hyvästelemään, mutta lähti äidin toivomuksesta isän matkaan viemään arkkua Lahteen, koska perheelle oli osoitettu uusi asuinpaikka Hämeestä.

 

 

Kiitos sulle kukkasista, jotka teilläin kukoisti.
Kiitos myöskin ohdakkeista, jotka mua haavoitti.

Mattssonin tytöistä ainoastaan äiti meni naimisiin. Synnyin Tampereella 8.5.1947. Ensimmäinen kotini oli talonmiehen keittiössä Punakylässä. Joulun jälkeen isä sairastui tuberkuloosiin, samalla kun äiti sai tietää olevansa uudelleen raskaana. Hän kertoi monesti, miten lääkäri suuttui hänen itkuunsa. Sisareni Leena joutui heti syntymänsä jälkeen Joulumerkkikotiin niin kuin kaikki keuhkotautia sairastaneiden lapset. Minut vietiin Aune-tädin hoiviin Huutijärvelle. Kotiin päästyään Leena joutui sairaalaan ja menetti juuri oppimansa puhe- ja kävelytaidon. 

 Emil Mattson katosi kotoaan tammikuussa 1949. Hän oli sairaalahoidossa aivotärähdyksen aiheuttamasta päänsärystä pudottuaan heinäkuorman päältä. Vaari löydettiin hukkuneena vasta keväällä. Tästä ei kotona puhuttu, vasta viimeisinä elinvuosinaan äiti kertoi epätoivoisista etsinnöistä Längelmäveden jäällä.

 Kiitos, että tahdot mulle elon antaa iäisen. 

 Suvun tarina ei ole päässyt unohtumaan. Yhteys myös kaukaisiin sukulaisiin säilyi, kirjeitä ja tapaamisia riitti. Sekä Amerikan Anna että Rämön perhe Neuvostoliitosta tulivat tutuiksi. Äiti teki elämäntyönsä Puolustusvoimissa, ja käytti vapaa-aikansa moraalin pönkittämiseen. Kaipaus entiselle kotiseudulle, Lotta-järjestön opetukset ja omien vanhempien kohtalo täytti mielen. Sisällissodan trauma jäi muiden surujen peittoon. 

Kertun keralla Kivennavalla

Mattssonin Kerttu on isän tyttö, henkeen ja vereen karjalainen ja lotta. Ennen kuin äitini täytti 30 vuotta, hän oli menettänyt ne kaikki. Ainoastaan kaipuusta Karjalaan hän voi puhua avoimesti. Kerttu Paavilainen keskittyi karjalaisuuteen ja seurakuntaelämään jäätyään 60-vuotiaana eläkkeelle 1981.

 Kivennavalle Kerttu lähti heti kun raja aukesi. Hän palasi synnyinseudulleen sukulaistensa kanssa melkein joka kesä. Minä olin äidin mukana kolme kertaa.  Niistä matkoista on jäänyt monia muistikuvia.

Linja-autossa istujista useimmat olivat jättäneet kotiseutunsa jo nuorina. Lähtö evakkoon oli siihenastisen elämän loppu. Nyt saadaan edes muistella yhdessä. Yksi toisensa jälkeen tarttuu mikrofoniin ja kertomaan kivennappoisella tavalla, tarina kiertyy niin moneen mutkaan, että kuulija tuntee olevansa hukassa, kunnes kertoja lopulta sitoo langat yhteen. 

Tie kulkee taaksepäin, ollaan matkalla menneisyyteen, jossa on enää aavistus entisestä elämästä, työstä ja rakennuksista. Metsistä muistuttavat kosteikot ja kuivuneet rungot, tienvarren taloista jotkut perustukset ja muutama omenapuu. Se mitä joskus on ollut, on kadonnut, eikä tilalle ole kasvanut mitään muuta kuin armoton tyhjyys. 

Kertulla on sentään pystyssä kivimuuri.  Isoisän rakentaman navetan rauniolla otetun kuvan takana lukee: "Ei vasikoiden karsinaa läävän perällä, eikä kattoakaan. Ovenpielet sortumatta ja on lattiakin ehjänä 16.8.90"

Pitkän toimittajaurani ainoalle matkalla äidin kanssa lähdin 31.7.1993 tekemään Ruotsin radiolle ohjelmaa ensimmäisistä Kivennavan kihuista Pervomajskojessa.  

Kihuohjelma on suunniteltu yhteistyössä vastaanottamassa olevien uusien isäntien kanssa. Kirkon tilalle rakennetun kulttuuritalon seinältä tulijoita tervehtii valtava neuvostoaikainen maalaus. Kirkonmäellä on näytillä, mitä viidessä vuosikymmenessä on saavutettu. Myyntipöytien pitkä rivi notkuu leivonnaisista ja monenlaisista käsitöistä. Ostan muistoksi järvimaisemaa esittävän grafiikan lehden. Onneksi tarjolla on syötävää, koska Suomen puolelta  pakastettua hernekeittoa kuljettanut rekka on jäänyt jumiin matkan varrelle ja nopea sulatus saa rokan maistumaan palaneelta. Sitä en kuitenkaan radiossa kerro.  

Kirkonmäeltä löydän monia haastateltavia. Kivennapaseuran puuhamies Kauko Ilonen kertoo yhteistyöstä paikallisten kanssa. Hänen aloitteestaan on pystytetty muistomerkki Ikuisuuden portti.

Kerttu kävelee käsikynkkää entisen naapurinsa kanssa, ja kertoo mitä ajattelee näkemästään:"Ei se tavara lainatessa parane." Hänelle uskottu erittäin tärkeä tehtävä jännittää, hänet on valittu jakamaan ehtoollista juhlajumalanpalveluksessa. Äidin kädestä otan vastaan pyhän sakramentin ensimmäistä kertaa ripille pääsyn jälkeen. Tätä kokemusta en jaa ruotsinsuomalaisille radionkuuntelijoille.

Kulttuuritalossa vietetään yhteistä juhlaa, mutta kaikki Suomesta tulleet eivät mahdu sisään. Kasettinauhuri pyörii koko ajan. Äänitän juhlapuheita ja kuorolaulua, Sibeliuksen Kuusi soi kauniisti nuoren venäläisen pianistin esittämänä. Kaikista haastateltavista muistan vieläkin nuoren suomalaisen miehen, joka on päättänyt viljellä porkkanoita esi-isiensä mailla. Myöhemmin saan tietää, että hyvää satoa ei saatu kaupaksi kuljetusvaikeuksien takia.  Tarjoan reportaasia myös Suomen yleisradiolle, joka on lähettänyt useita ohjelmiani. Sitä ei hyväksytä. Aihe ei kuulemma ole tarpeeksi kiinnostava.
Kuvakaappaus videosta, seison tässä vasemmalla.

Paavo Sipposen video vuodelta 1993 taltioitiin kihuissa Hauholla 2014

Ennakkotietoa kirjasta

Takana Aune Mattsson, Klara Rosenberg ja Kerttu Mattsson

edessä Elli, Frans, Leander, Emil, Aili, Lyyli ja Reino Mattsson Kivennavan Rantakylässä 1935

 Maailmanmainiot Mattssonit 

                             12 henkilötarinaa

Mattssonin suvun matka kulki Pohjanmaalta Pietarin ja Bakun kautta Karjalankannakselle ja Viipuriin, kunnes evakkotie johti Hämeeseen ja Helsinkiin. 

Kovalla työllä kasvatettu maallinen omaisuus menetettiin neljässä polvessa peräkkäin. Uusilla asuinsijoilla oli pakko aloittaa tyhjästä, mutta selviytymistarinoita kertomalla kehittyi vahva identiteetti ja hyvä itsetunto. Legendat kielitaitoisten maailmanmatkaajien seikkailuista ovat säilyneet sukulaisten muistoissa kirjallisesti ja suullisesti. 

Raadanta, raamattu, raittius, rehellisyys ja rohkeus elämän ehtona

 Leander Mattsson Jåssgårk tiesi millaista on nähdä nälkää ja syödä pettua. Kirjoitustaidoton ja kieliä osaamaton puuseppä lähti Ähtävältä Pietariin vuonna 1882, pestautui sukeltajaksi Nobelin öljykentille ja päätyi talonpojaksi Kivennavalle. Perillisensä hän kasvatti kurissa ja Herran nuhteessa. Leanderilla oli tapana kuuluttaa: ”Me tekkee mitä me tahtoo!”

Henrik Gustav Johansson Wannäs tuli Kackurista Wannäsin kotivävyksi Pietarsaaren maalaiskuntaan. Menetettyään omaisuutensa vaimonsa kuoltua hän muutti pois maasta vuonna 1867. Siihen katkesi kahden suomenruotsalaisen talonpoikaissuvun ketju kuudessa polvessa. Suvun legendan mukaan Henrik kuljetti kaksi pientä tytärtään Pietariin kelkassa nälkää pakoon.

Henrikin tytär Anna Sofia Wannäs oli 8-vuotias Pietariin tullessaan. Herrasväkien sisäkkönä hän oppi seitsemää kieltä. Vuonna 1885 hän matkusti Bakuun Leanderin vaimoksi ja jätti isättömän tyttärensä sisaren hoiviin. Mattsonlan emäntänä Rantakylässä hän hoiti yhteydet viranomaisiin ja teki käsitöitä, mutta karjanhoitajaksi hän ei suostunut. Perheen kuudesta lapsesta kaksi kuoli nuorina. 

Leanderin ja Anna Sofian pojat Frans Edward ja Gustaf Arvid Mattsson muuttivat 1910-luvun alussa Kaliforniaan taloja rakentamaan. Arvid tuli hakemaan vaimoa Kivennavalta ja kihlasi oman talon piikatytön, joka joutui odottamaan maahanmuuttolupaa Kanadassa viisi vuotta. Pian häiden jälkeen pörssi romahti ja koko maan talous vajosi suureen laman. Frans värvättiin amerikansuomalaisten matkassa Neuvostoliittoon. Murtuneena miehenä hän pääsi Emilin takaamana Suomeen ja palasi Panaman kanavan kautta Kaliforniaan 1936. 

Emil Fredrik Mattsson jäi perheensä kanssa kotililalle isänsä vallan alle, mutta perusti Arvidilta lainatulla pääomalla kyläkaupan 1927. Talvisodan syttyessä 1939 perhe joutui jättämään kaiken omaisuutensa. Jatkosodan jälleenrakennuksen aikana Mattssonin suuressa tuvassa toimi Kivennavan johto. Sodan päätyttyä saatiin kolmannen muuton jälkeen asettua asumaan Kangasalle. Kun oli rakennettu hätävaratalo ja navetta, Emil putosi heinäkuormasta kohtaloikkain seurauksin.

Anna Sofian tytär Claudia Wannäs pääsi Pietarissa hyviin naimisiin ja sai neljä lasta. Vasili Bednoffin kuoltua hän jäi vallankumouksen jalkoihin, ja lapset joutuivat mummonsa luota luostarin orpokotiin. Viipurissa hän otti nimen Klara Rosenberg mentyään naimisiin liettualaisen valokuvaajan kanssa 1922. Claudian elämänvaiheisiin ovat perehtyneet Sonja-tyttären pojanpojat. 

Leanderin tytär Rosa Maria Miettinen rakastui komeaan Tahvoon ja purki kihlauksen kotivävyksi katsotun naapurinpojan kanssa vuonna 1918. Tahvosta tuli rautatieläinen ja perhe muutti Viipuriin. Talvisodan puhjettua Rosa haki suljetusta kaupungista lastenvaunulla talvivaatteet. Sotien jälkeen Miettisistä tuli tamperelaisia. Leskeksi jäätyään Rosa toi Kaliforniasta Frans-veljensä asumaan luokseen. 

Emilin vaimo Lyyli Elisabet o.s. Räisänen tuli miniäksi ruotsinkieliseen taloon 20-vuotiaana. Hän menetti nuorena lähiomaisensa ja kaksi seitsemästä lapsestaan. Talvisodan raskaalla evakkomatkalla hyvinvoiva emäntä laihtui. Kotiin palattua 1942 työtä riitti ja Lyylin ruokapöydässä istui paljon väkeä. Evakkojonossa kävely karjan kanssa maantiellä vei häneltä kaikki voimat. Pääsiäisaattona 1945 Lyyli kuoli syöpään uskoen pääsevänsä suoraan taivaaseen. 

Emilin ja Lyylin tytär Aune Sofia Mattson joutui vanhempiensa kuoltua pitämään huolta nuoremmista sisaruksista, eikä koskaan saanut omaa elämää. Koko ikänsä hän hoiti suvun lapsia ja piti kirjaa rantakyläläisten vaiheista. Vanhoilla päivillään Aune kirjoitti muistiin mummonsa tarinat. 

Aunen sisar Kerttu Paavilainen vihki elämänsä isänmaalle ja uskonnolle lottana, puolustusvoimien konttoristina ja pyhäkoulunopettajana. Hän avioitui inkeriläissyntyisen Eeron kanssa 1946 ja Tampereella heille syntyi kaksi tytärtä. Kerttu kirjoitti artikkeleita lehtiin ja kuului Rantakyläkirjan toimituskuntaan. 

Emilin ja Lyylin kuopus Reino Emil Leander Mattsson lunasti sisariensa osuudet Uusi-Mattilan tilasta vuonna 1959. Vaimonsa kanssa hän kehitti karjanhoitoa ja rehutaloutta ennätysmäisin tuloksin. Hänestä tuli seitsemän lapsen ylpeä isä, mutta esikoisen kuolema oli kova isku koko suvulle. 

Nelivuotiaana Leanderin vartijaksi määrätty Reino kirjoitti kaikesta kuulemastaan ja kokemastaan satoja sivuja. Isoisän syntymästä oli Reinon kuollessa kulunut 163 vuotta. 

Mattsonin sukuhistoria ilmestyy syksyllä 2022. 

Kackurista Kivennavalle – suvun juuria etsimässä

 Sukunimi Mattsson muistuttaa ruotsinkielisistä juurista jo kuudetta sukupolvea, jotka historian saatossa ovat saaneet osansa monia suomalaisia kohdanneista koettelemuksista. Nälkävuodet, sodat ja sairaudet ovat vaatineet uhrinsa, traumoja on purettu kirjoittamalla, rukouksilla ja virrenveisuulla. 

        Ruotsinkielinen käsityöläis- ja talonpoikaissuku on peräisin Luodosta, Pietarsaaren maalaiskunnasta ja Ähtävältä. Henrik Wannäs lähti maailmalle Pedersörestä juuri ennen kuin nälkä ja kulkutaudit koituivat suomalaisten kohtaloksi. Vuoden1868 loppuun mennessä 150 000 ihmistä menehtyi, heidän joukossaan äitini isänäidin Anna Sofia Wannäsin vanhemmat.  
Ähtävällä kuoli Anna Mattsdotter Jåssgårk, jonka poika Leander Mattsson oli silloin 12-vuotias. Hänestä tuli Anna Sofian puoliso ja he muuttivat Kivennavalle.  

       

Wannäsin tilan pihapiirin ympärillä aika on pysähtynyt. Kauan sitten hylätyt rakennukset ovat täynnä entisten asukkaiden tavaroita. Harmaan hirsiaitan seinien raoista paistaa päivä sinne ripustettuihin työkaluihin. Vuosikymmenien ajan tänne on kerätty auroja, haravia ja puupiikkisiä karhia, seinällä riippuvat vieri vieressä hevosten länget ja ohjakset.           Ulkoseinää koristaa sirppi ja viikate, jolla Henrik Wannäs 150 vuotta sitten saattoi niittää heinää. Hän oli tullut kotivävyksi Kackurista, suojaisesta poukamasta Pohjanlahden saaristossa, mutta vaimonsa kuoltua hänellä ei ollut sukutilalla sijaa.

.

   

Vannäsintien asukkailla Sundbyn joen rannalla on edelleen sama sukunimi kuin kylän raitilla.  Äitini muisti mummonsa kertoneen pohjalaisista juuristaan, mutta Mattssonin suvusta ei kukaan ole käynyt täällä ennen minua, eikä täällä ole tiedetty Pietariin muuttaneesta sukuhaarasta.                              Täältä lähti isän kelkassa Anna Sofia Wannäs pikkusiskonsa kanssa pitkälle matkalle vuonna 1867. Hän oli silloin  seitsemänvuotias ja kaipasi lapsuuden maisemia koko ikänsä. 

 

Ikävä synnyinseudulle jäyti Pohjanmaalta lähteneiden sydäntä lähes 50 vuotta kestäneen avioliiton ajan. Vasta vaimonsa kuoleman jälkeen Leander pääsi Ähtävälle vuonna 1934.

        

                                     

Pohjalaisten talonpoikien suvun kiintymys maahan on säilynyt neljä sukupolvea, vaikka viljelykset ovat siirtyneet eri puolille Suomea. Henrik Wannäs, Leander Mattsson, heidän poikansa ja pojanpoikansa ovat raivanneet peltomaata, kylväneet siementä ja kasvattaneet karjaa, minne tahansa he ovat joutuneet.  

 

 Leanderin ja Anna Sofian jälkeläiset ovat löytäneet tiensä eri puolille maailmaa, heistä on tullut viiden eri maan kansalaisia.  

1900-luvulla  Wannäsistä tuli Vannes ja Leanderin sukunimi katosi kirkonkirjoista. Jåssgårk-nimisiä Suomessa ei enää asu, jäljellä on vain korttelin pituinen Jossgårkintie Ähtävän keskustassa, jossa vanhoista rakennuksista on pystyssä ainoastaan kirkko ja kellotapuli.