Kertun keralla Kivennavalla

Mattssonin Kerttu on isän tyttö, henkeen ja vereen karjalainen ja lotta. Ennen kuin äitini täytti 30 vuotta, hän oli menettänyt ne kaikki. Ainoastaan kaipuusta Karjalaan hän voi puhua avoimesti. Kerttu Paavilainen keskittyi karjalaisuuteen ja seurakuntaelämään jäätyään 60-vuotiaana eläkkeelle 1981.

 Kivennavalle Kerttu lähti heti kun raja aukesi. Hän palasi synnyinseudulleen sukulaistensa kanssa melkein joka kesä. Minä olin äidin mukana kolme kertaa.  Niistä matkoista on jäänyt monia muistikuvia.

Linja-autossa istujista useimmat olivat jättäneet kotiseutunsa jo nuorina. Lähtö evakkoon oli siihenastisen elämän loppu. Nyt saadaan edes muistella yhdessä. Yksi toisensa jälkeen tarttuu mikrofoniin ja kertomaan kivennappoisella tavalla, tarina kiertyy niin moneen mutkaan, että kuulija tuntee olevansa hukassa, kunnes kertoja lopulta sitoo langat yhteen. 

Tie kulkee taaksepäin, ollaan matkalla menneisyyteen, jossa on enää aavistus entisestä elämästä, työstä ja rakennuksista. Metsistä muistuttavat kosteikot ja kuivuneet rungot, tienvarren taloista jotkut perustukset ja muutama omenapuu. Se mitä joskus on ollut, on kadonnut, eikä tilalle ole kasvanut mitään muuta kuin armoton tyhjyys. 

Kertulla on sentään pystyssä kivimuuri.  Isoisän rakentaman navetan rauniolla otetun kuvan takana lukee: "Ei vasikoiden karsinaa läävän perällä, eikä kattoakaan. Ovenpielet sortumatta ja on lattiakin ehjänä 16.8.90"

Pitkän toimittajaurani ainoalle matkalla äidin kanssa lähdin 31.7.1993 tekemään Ruotsin radiolle ohjelmaa ensimmäisistä Kivennavan kihuista Pervomajskojessa.  

Kihuohjelma on suunniteltu yhteistyössä vastaanottamassa olevien uusien isäntien kanssa. Kirkon tilalle rakennetun kulttuuritalon seinältä tulijoita tervehtii valtava neuvostoaikainen maalaus. Kirkonmäellä on näytillä, mitä viidessä vuosikymmenessä on saavutettu. Myyntipöytien pitkä rivi notkuu leivonnaisista ja monenlaisista käsitöistä. Ostan muistoksi järvimaisemaa esittävän grafiikan lehden. Onneksi tarjolla on syötävää, koska Suomen puolelta  pakastettua hernekeittoa kuljettanut rekka on jäänyt jumiin matkan varrelle ja nopea sulatus saa rokan maistumaan palaneelta. Sitä en kuitenkaan radiossa kerro.  

Kirkonmäeltä löydän monia haastateltavia. Kivennapaseuran puuhamies Kauko Ilonen kertoo yhteistyöstä paikallisten kanssa. Hänen aloitteestaan on pystytetty muistomerkki Ikuisuuden portti.

Kerttu kävelee käsikynkkää entisen naapurinsa kanssa, ja kertoo mitä ajattelee näkemästään:"Ei se tavara lainatessa parane." Hänelle uskottu erittäin tärkeä tehtävä jännittää, hänet on valittu jakamaan ehtoollista juhlajumalanpalveluksessa. Äidin kädestä otan vastaan pyhän sakramentin ensimmäistä kertaa ripille pääsyn jälkeen. Tätä kokemusta en jaa ruotsinsuomalaisille radionkuuntelijoille.

Kulttuuritalossa vietetään yhteistä juhlaa, mutta kaikki Suomesta tulleet eivät mahdu sisään. Kasettinauhuri pyörii koko ajan. Äänitän juhlapuheita ja kuorolaulua, Sibeliuksen Kuusi soi kauniisti nuoren venäläisen pianistin esittämänä. Kaikista haastateltavista muistan vieläkin nuoren suomalaisen miehen, joka on päättänyt viljellä porkkanoita esi-isiensä mailla. Myöhemmin saan tietää, että hyvää satoa ei saatu kaupaksi kuljetusvaikeuksien takia.  Tarjoan reportaasia myös Suomen yleisradiolle, joka on lähettänyt useita ohjelmiani. Sitä ei hyväksytä. Aihe ei kuulemma ole tarpeeksi kiinnostava.
Kuvakaappaus videosta, seison tässä vasemmalla.

Paavo Sipposen video vuodelta 1993 taltioitiin kihuissa Hauholla 2014