Ainakin neljänteen polveen

         Takana Aune, Kerttu ja Emil Mattsson, Reino ja Rosa Miettinen, edessä Elli, Lyyli, Reino,
                        Anna Sofia ja Aili Mattsson sekä Eila Miettinen Rantakylässä vuonna 1934.

Ihminen on muuttavaa lajia. Sota, vaino, nälkä ja köyhyys ovat saaneet monet jättämään kotinsa, mutta myös halu saada parempi elämä. Viimeisten 150 vuoden aikana melkein kaikki sukulaiseni ovat jättäneet synnyinseutunsa.  Äitini esi-isien tiedetään1600-luvulta lähtien asuneen ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja  molemmat isovanhemmat olivat paenneet nälkää Pohjanmaalta Pietariin. Heidät vihittiin Bakussa 1885.  

       Seuraavassa polvessa sovitettiin yhteen eri kieltä ja tapoja. Ahkeralla uurastuksella perhe kasvatti juuria ja vaurautta, mutta sodat rikkoivat kaiken. Sisällissodan haavat eivät koskaan umpeutuneet. 

Talvi- ja jatkosodassa menetettiin tulevaisuuden toiveet ja suunnitelmat, kun koti oli pakko jättää.

        

Kumpikaan mummuistani ei ehtinyt muuttaa suvun uusille asuinsijoille, vaareista ei mielikuvia jäänyt. Molempien haudalla minut on kuvattu isän sylissä. Heidän muistonsa elävät tarinoissa, joita suvun ensimmäisenä lapsena sain jatkuvasti kuulla. 

 Molemmat vanhempani olivat kotoisin Kivennavalta ja osallistuivat talvi- ja jatkosotaan. Karjalankannaksen murre oli lapsuuteni kotikieli. Rantakylän asukkaat olivat edelleen naapureita Kangasalan Huutijärvellä. Perinteitä noudatettiin sekä yhteiselossa että maataloudessa. Koulunkäynti Tampereella ja vapaa-aika maalla tuntuvat näin vuosikymmeniä myöhemmin kahdelta erilaiselta todellisuudelta. 

 

Viimeisinä elinvuosinaan äitini eli lapsuuttaan ja purki elämänsä aikana kokemiaan traumaattisia tapahtumia. Hän kertoi muisteli usein ruotsinkielisen mummonsa  Anna Sofiasta opetuksia ja puhui kauniisti isästään, Emil Fredrik Mattssonista. 

Omasta mummustani muistan hän muistan äidin kertoneen vain yhden tarinan, kuinka hän pelkäsi kuollakseen kuljettaessaan äidin ruumisarkkua reessä huhtikuun heikoilla jäillä.

    Kerran kysyin, miksi hän ei koskaan puhunut äidistään. En saanut vastausta. Olin kyllä kuullut, että Lyyli-mummo oli menettänyt molemmat vanhempansa, mutta vasta tätini ja enoni kertomukset luettuani olen ymmärtänyt, että syytä äitini puhumattomuuteen pitää hakea syvemmältä.  

Lyylin hautajaiset Lahdessa huhtikuussa 1945.

                         
                                                                                

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                   Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea. 

                                                          Äidin lempivirsi (341) 

 

Anna Hellman, Arvid Mattsson, Emil Mattssonin sylissä äitini Kerttu, Lyyli Mattsson, Eino Räisänen, edessä Leander Mattsson, Anna Sofia Mattssonin sylissä Onni, Aune Mattsson ja Arvo Räisänen Kivennavan Rantakylässä 1924 

Esikoispoikansa ristiäiskuvassa Lyyli-mummoni seisoo vakavana lähimpiensä ympäröimänä, lapset muiden sylissä. Isän ja veljen kuolemasta on kulunut 14 vuotta, äidin kuolemasta 6 vuotta ja oman lapsen kuolemasta 3 vuotta. Hänellä itsellään on 20 vuotta elinaikaa. Hän tuntee kolme ihmistä, joiden omalla tunnolla on joko isän tai äidin kuolema. Miten sen tiedon kanssa jaksoi elää? Mistä hänellä olisi riittänyt rakkautta toiselle Kertulle? 

     Toukokuussa 1918 Lyyli löysi äitinsä punaisten joukkohaudasta. Ida Räisänen tuomittiin Sakkolan pikaoikeudessa mestattavaksi punaisena sotilaana kahden naapurin isännän väärän todistuksen perusteella.  Lyylin nuorin poika Reino kirjoitti myöhemmin, mitä oli kuullut mummonsa tuomiosta:  

– Kaksi kylän isäntää, jotka pitivät tapanaan ”lohduttaa” naisleskiä suuttuivat ”rukkasista”. Idan torjumat isännät näkivät tilaisuuden kostaa saamansa rukkaset. 

Isoisäni Emil Fredrik oli seitsen- lapsisen perheen kuopus. Lyyli Räisänen ja Emil menivät naimisiin 1913 alle 20-vuotiaina. Perheitä yhdisti uskonto ja puusepän taidot. Pietariin muutto jäi haaveeksi. He jäivät asumaan ruotsia puhuvien ankarien appivan- hempien luokse. Aune Sofia syntyi 1915 ja kaksi vuotta myöhemmin Kerttu Rauha, joka kuoli kurkunpään tulehdukseen kuukautta ennen äitini syntymää 3.3.1921. Äiti peri kuolleen sisarensa etunimen, mutta Annikki-nimi unohtui kirkonkir- joista. Sitä hän suri koko ikänsä. 

Takana Aune, Emil, tuntematon poika ja Lyyli, edessä Leander, Anna Sofia ja Kerttu Mattsson 1926. 

Kiitos sulle kirkkahista, keväisistä päivistä.
Kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä.

Leander-vaari piti perikuntaansa tiukassa valvonnassa. Hän kielsi pojaltaan pankkilainan, mutta Emil perusti kotitaloon kaupan vuonna 1927 saatuaan varat lainaksi Kaliforniaan muuttaneelta Arvid-veljeltään. Voimakastahtoinen valkopartainen vanhus luovutti tilan hallinnon pojalleen vasta 1933, kolme vuotta ennen kuolemaansa. Emilin sisaruksista kaikki muuttivat varhain kotoaan. Hänen lapsistaan ainoastaan Kerttu jätti kotinsa.  Jo ennen talvisotaa hänestä tuli lotta. 

 Kiitos sulle taisteluista, rististäkin, Jumalain.
 Kiitos, että aina muistat, autat mua tuskissain

Kerttu on säästänyt 6.5.1942 kirjoittamansa äitienpäiväkirjeen: - Kuinka mielelläni tahtoisin olla luonasi juhlapäivänäsi, ja syleillä Sinua niin kuin vain omaa äitiä voi syleillä. Nyt en kuitenkaan voi sitä tehdä, koska olen täällä Suomi äidin tyttönä palvelemassa isänmaata omalta pieneltä osaltani. Uskon että ymmärrät ikäväni, sillä Sinäkin olet saanut kerran olla kaukana oman äitisi luota, yksin maailmalla. 

Talon isäntä ja emäntä tyytyväisinä sodalta säilyneen kotinsa rappusilla.
Emil ja Lyyli Rantakylässä 1943. 

Toista evakkomatkaa kesäkuussa 1944 varjosti Lyyli-äidin vakava sairaus. Vatsayöpä oli levinnyt niin lähelle sydäntä, että sitä ei voitu leikata. Lyyli Mattsson kuoli 31.3.1945 hatarassa ja kylmässä mökkipahassa Anttolassa, Mikkelin lähellä.  Kerttu ei ehtinyt hyvästelemään, mutta lähti äidin toivomuksesta isän matkaan viemään arkkua Lahteen, koska perheelle oli osoitettu uusi asuinpaikka Hämeestä.

 

 

Kiitos sulle kukkasista, jotka teilläin kukoisti.
Kiitos myöskin ohdakkeista, jotka mua haavoitti.

Mattssonin tytöistä ainoastaan äiti meni naimisiin. Synnyin Tampereella 8.5.1947. Ensimmäinen kotini oli talonmiehen keittiössä Punakylässä. Joulun jälkeen isä sairastui tuberkuloosiin, samalla kun äiti sai tietää olevansa uudelleen raskaana. Hän kertoi monesti, miten lääkäri suuttui hänen itkuunsa. Sisareni Leena joutui heti syntymänsä jälkeen Joulumerkkikotiin niin kuin kaikki keuhkotautia sairastaneiden lapset. Minut vietiin Aune-tädin hoiviin Huutijärvelle. Kotiin päästyään Leena joutui sairaalaan ja menetti juuri oppimansa puhe- ja kävelytaidon. 

 Emil Mattson katosi kotoaan tammikuussa 1949. Hän oli sairaalahoidossa aivotärähdyksen aiheuttamasta päänsärystä pudottuaan heinäkuorman päältä. Vaari löydettiin hukkuneena vasta keväällä. Tästä ei kotona puhuttu, vasta viimeisinä elinvuosinaan äiti kertoi epätoivoisista etsinnöistä Längelmäveden jäällä.

 Kiitos, että tahdot mulle elon antaa iäisen. 

 Suvun tarina ei ole päässyt unohtumaan. Yhteys myös kaukaisiin sukulaisiin säilyi, kirjeitä ja tapaamisia riitti. Sekä Amerikan Anna että Rämön perhe Neuvostoliitosta tulivat tutuiksi. Äiti teki elämäntyönsä Puolustusvoimissa, ja käytti vapaa-aikansa moraalin pönkittämiseen. Kaipaus entiselle kotiseudulle, Lotta-järjestön opetukset ja omien vanhempien kohtalo täytti mielen. Sisällissodan trauma jäi muiden surujen peittoon.